Validian asukkaat toivovat tasa-arvoisia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa: ”Ei vamma ole kuin pieni rajoite”
Lauantaina 19. maaliskuuta vietetään tasa-arvon päivää. Ihmisten tasa-arvoinen kohtelu tarkoittaa myös sitä, että jokainen kohdataan omana kokonaisena itsenään, ei vammansa tai muun yksittäisen ominaisuutensa edustajana.
Validian asukkaat kertovat, miten he toivoisivat tulevansa kohdatuiksi ja millaiset asiat ovat heidän elämässään tärkeitä.
Janski Arnimaa: ”Vamma on vain tila, jonka kanssa elellään, ei sen kummempaa”
Kauklahden Validia-asunnossa asuva Janski Arnimaa on saanut vuosien varrella vastata lukuisia kertoja kysymykseen siitä, miten hänen vammaansa pitäisi suhtautua. Ja moniin muihin kysymyksiin, jotka koskevat sitä, että hän istuu pyörätuolissa.
”Välillä niihin kysymyksiin on raskasta vastailla. Jos olen vaikkapa viettämässä iltaa ystävieni kanssa, keskittyisin mieluummin aivan muihin asioihin. Mutta vastaan kyllä jokaiselle, joka lähestyy minua asiallisesti”, Arnimaa sanoo.
Arnimaan mielestä on aina parempi kysyä suoraan, jos jokin asia askarruttaa. ”Sellainen ei ainakaan vähennä ennakkoluuloja, ettei asioista kysytä ja keskustella. Oleellisin kysymys tosin olisi, miksi näitä ennakkoluuloja ja -asenteita on vielä 2020-luvullakin”, Arnimaa toteaa. ”Vamma on vain tämmöinen tila, jonka kanssa elellään. Ei siinä ole mitään sen kummallisempaa.”
”Identiteettini pyörii vahvasti musiikin ympärillä”
Arnimaa on myös huomannut, että pyörätuolilla liikkuva ihminen jää helposti muiden mieliin. ”Olen tutustunut keikoilla ja musiikkitapahtumissa monenlaisiin ihmisiin, jotka muistivat minut joltain edelliseltä keikalta. Sitä kautta minulle alkoi myös syntyä verkostoja, joissa nykyisin työskentelen. Siinä mielessä pyörätuolissa istuminen siis hyödytti minua”, Arnimaa hymähtää.
Arnimaa opiskeli alun perin digitaalista mediaa ammattikorkeakoulussa, mutta opinnäytetyö jäi 16 vuotta sitten suurten elämänmuutosten jalkoihin. Samoihin aikoihin Arnimaa huomasi, että kulttuuri eri muodoissaan veti häntä puoleensa enemmän kun koodaaminen.
”Olen kulkenut kiinnostuksenkohteideni perässä paikasta toiseen. Ensin löysin itseni vapaaehtoistöistä, ja sitten joku alkoi vielä maksaakin minulle niistä hommista.”
Nykyisin Arnimaa muun muassa järjestää tapahtumia ja tekee nettiradio-ohjelmia sekä juontajana että dj:nä Funky Amigos -kollektiivissa. ”Teen niin paljon erilaisia asioita, että toimenkuvaani on hankala määritellä, mutta identiteettini pyörii hyvin vahvasti musiikin ympärillä. Olen päätynyt tituleeraamaan itseäni kulttuurialan monityöläiseksi.”
Topi Niiranen: ”Nuorten koripalloilijoiden valmentaminen tuo paljon iloa”
Koripallo on aina ollut lähellä Topi Niirasen sydäntä. Hän pelasi itsekin kahdeksan vuoden ajan ja valmensi yläasteikäisiä poikia, kunnes vammautui auto-onnettomuudessa vuonna 2015.
Nyt Niiranen on palannut koripallohallille valmentamaan alakouluikäisiä tyttöjä. ”Valmentaminen tuo minulle paljon iloa, kun en voi itse pelata. On kiva olla mukana koripallokulttuurissa, kuulla kertomuksia ja kohdata ihmisiä”, Niiranen sanoo.
Niiranen on osa kuuden valmentajan tiimiä, jolla on valmennettavanaan 2013 syntyneitä tyttöjä. ”Otin itselleni perjantain valmennusvuoron, koska silloin treenit ovat lähellä kotiani ja minun on helppo mennä paikalle. Ja perjantaisin harjoituksissa on kiva tunnelma, kun ei vedetä niin vakavasti. Eikä tuon ikäisten lasten valmennus muutenkaan saa olla liian vakavaa.”
Vaikka alakouluikäisten tyttöjen harjoittelu ei ole liian tiukkaa, on kuitenkin selvää, että Niirasella on auktoriteettia harjoituksissa. ”Olen kuitenkin kaksimetrinen ja satakiloinen kaveri”, Niiranen naurahtaa.
”Kerron mielelläni oman tarinani”
Niirasen onnettomuudessa saama vakava aivovamma ei näy päällepäin, mutta se saattaa joskus vaikuttaa hänen toimintaansa. ”Toivoisin, että ihmiset suhtautuisivat minuun ihan normaalisti eivätkä huomioisi vammaani. Ei sitä kannata pelätä, vaan kanssani voi hyvin tulla juttelemaan.”
Niiranen toivoo myös, että jos hänen vammansa herättää kysymyksiä, kysymykset esitettäisiin hänelle suoraan. ”Kerron ihan mielelläni oman tarinani, jotta ihmiset saavat tietoa. Ja olen iloinen, kun voin kertoa, että vakavastakin onnettomuudesta voi selvitä.”
Pirjo Hellsten-Leppänen: ”Lapsenlapset suhtautuvat luontevasti mummin pyörätuoliin”
Kun Pirjo Hellsten-Leppäsen lapsenlapset näkevät kaupungilla ihmisen pyörätuolissa, he saattavat jäädä katsomaan kiinnostuneina. ”Ekaluokkalainen Onni oli tarkkaillut ohikulkijaa kauppakeskuksessa ja todennut sitten äidilleen, että tuolla tädillä on erilainen pyörätuoli kuin mummilla”, Hervannan Validia-talossa asuva Hellsten-Leppänen kertoo.
Kaksivuotias Helmi taas yhdistää pyörätuolin niin itsestäänselvästi isoäitiinsä, että saattaa luulla ketä tahansa pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä mummiksi. ”Olemme jutelleet miniäni kanssa monesti siitä, kuinka luontevasti lapset suhtautuvat mummin pyörätuoliin. Lähihoitajana työskentelevä miniäni on myös todennut, että on rikkaus, että lasten elämässä on pienestä pitäen monenlaisia ihmisiä.”
Lapsenlapset ovatkin yksi Hellsten-Leppäsen elämän tärkeimmistä asioista. Tehtyään pitkän uran telealalla ja ammattiyhdistystehtävissä hän on nyt eläkkeellä ja ehtii ilokseen tavata lapsia usein. ”He ovat minulle niin rakkaita. Pojanpoika pystyy jo käymään yksinkin kylässä luonani, ja se on hänelle tosi tärkeää. Koko poikani perhe on ollut minulle ilon tuoja monessa asiassa.”
”Asiat selviävät kysymällä”
Hellsten-Leppänen on huomannut, että muutkin lapset jäävät katsomaan hänen pyörätuoliaan mutkattoman uteliaina. ”Kuulin ruokakaupassa, kuinka äiti vastasi lapsensa kyselyihin, että tädillä on jaloissa pipit. Minun oli pakko mennä kiittämään tätä äitiä siitä, kuinka ihanasti hän selitti asian pienelle lapselle. Jos lapsi jätetään yksin ihmettelemään asiaa, hänelle voi syntyä aivan turhia pelkoja”, Hellsten-Leppänen toteaa.
”Minua surettaa, jos näen äidin tai isän raahaavan lapsensa pois, kun tämä alkaa esittää kysymyksiä. Minulta saa kysyä ihan suoraan, eikä tuijotuskaan minua haittaa, etenkään jos ilme on ystävällinen. Olen ammattiyhdistystöissäni tottunut puhumaan isoille väkimäärille, joten en minä ihmisiä arastele.”
Hellsten-Leppänen toivoo, että hänelle puhuttaisiin suoraan myös silloin, kun hän liikkuu kaupungilla avustajansa kanssa. Monta kertaa esimerkiksi kaupan myyjä on alkanut puhua Hellsten-Leppäsen pään yli avustajalle. ”Ymmärrän kyllä, että joskus voi olla epäselvää, kumpi meistä on asiakas. Tai joku voi miettiä, pystynkö minä kommunikoimaan puheella. Mutta sekin selviää kysymällä.”
Janne Järvenpää: ”Olen innokas ja kaikkiruokainen penkkiurheilija”
Janne Järvenpää on vähän aikaa sitten palannut Kauklahden Validia-asuntoon kotiseudultaan Kokemäeltä, jossa hän teki uskonnonopettajan sijaisuuden vanhassa lukiossaan. Järvenpää on työllistänyt itseään keikkatöillä siitä saakka, kun valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta 2014. ”Luennointityyppiset työt kiinnostavat minua erityisesti. Koulussa aikaa menee aina kaikenlaisiin käytännön seikkoihin: kuka on tehnyt tehtävät ja kuka ei ja ketkä ovat poissa. Minusta olisi mukavinta keskittyä itse asiaan”, Järvenpää naurahtaa.
Opiskeluaikoinaan Järvenpää pohdiskeli myös uraa seurakuntapappina. ”Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä tarvitsisin avustajan, jotta voisin esimerkiksi jakaa ehtoollista. Ja pappien aikataulut ovat niin tiukat, että työ olisi ollut minulle käytännössä mahdotonta.”
Vaikka kirkosta ei tullut Järvenpään työpaikkaa, käy hän mielellään jumalanpalveluksissa läheisessä Kauklahden kappelissa. Kappelissa kokoontuu myös kirjallisuuspiiri, jonka paluuta koronatauolta Järvenpää nyt odottelee. Hän odottaa myös, että pääsee taas vapaaehtoistyöhönsä läheiseen seniorikotiin, jossa on käynyt juttelemassa vanhusten kanssa ja lukemassa heille lehtiä.
Jääkiekkokatsomoonkin olisi hauska päästä pitkästä aika. ”Olen innokas ja kaikkiruokainen penkkiurheilija, ja kaikkein innokkaimmin seuraan jääkiekkoa. Telkkarista katselen kyllä kaikkea muutakin, talviurheilulajeista koripalloon.”
”Ei vamma saa määrittää ihmistä”
Järvenpää kokee, että hänet kohdataan pääasiallisesti tasa-arvoisena ihmisenä eikä hänen vammaansa kiinnitetä liikaa huomiota. ”Juuri sitä toivonkin: että minuun suhtaudutaan normaalisti, aivan kuin kaikkiin muihinkin. Ei vamma ole kuin pieni rajoite. Ei se saa määrittää ihmistä kokonaan.”
Järvenpäätä ei kuitenkaan haittaa, jos ihmiset haluavat esittää hänelle kysymyksiä hänen vammastaan tai apuvälineestään. ”Lapset saattavat kysellä, mikä vekotin sähköpyörätuolini on. Selitän heille, että se on pyörätuoli, joka kulkee sähköllä.”
Aikuisten kanssa on ollut joskus hieman erikoisempiakin kohtaamisia. ”Täysin tuntematon ihminen tuli kysymään Ison Omenan kirjastossa, voisiko hän rukoilla minun paranemiseni puolesta. Totesin, että siitä vain, jos se on sinulle tarpeen. Hän siten pisti rukouksen matkaan, ja asia oli sillä selvä. Toivottavasti se helpotti hänen sieluntilaansa”, Järvenpää toteaa hymyillen.
