Perhehoitaja Joonas: ”Meillä on perheessämme ihanat lapset, joita saamme kasvattaa”

Meidän perheestämme tuli lapsiperhe kesällä 2022, kun lapset muuttivat meille. Samalla vaimostani ja minusta tuli perhehoitajia.

Prosessi alkoi oikeastaan jo vuonna 2016, kun vaimoni törmäsi netissä uusille sijaisperheille suunnattuun PRIDE-prosessivalmennukseen ja hihkaisi minulle, että pitäisikö meidän käydä tällainen koulutus. Lämpenin ajatukselle nopeasti – vaikka olinkin lähihoitajaksi valmistuttuani tuumannut useaan otteeseen, etten koskaan työskentelisi lasten parissa. Enkä ollut siihen mennessä työskennellytkään.

Tarinani on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että ei koskaan pidä sanoa ”ei koskaan”.

Tilaa kotona ja sydämissä

Käytyämme PRIDE-koulutuksen vaimoni ja minä toimimme yhden kesän perhekotivanhempien sijaisina pääkaupunkiseudulla. Sieltä saimme lisää varmuutta ajatukselle, että meistäkin voisi todella tulla sijaisvanhempia. Asia jäi kuitenkin siinä vaiheessa vielä hautumaan.

Olin aiemmin työskennellyt ensihoidossa sekä vanhus- ja vammaispalvelujen parissa. Siirryin myöhemmin töihin erityiskouluun, jossa toimin myös iltapäiväkerhon ohjaajana, ja sieltä edelleen lastensuojelun pariin.

Lastensuojelun erityisyksikössä löysin lopulta suunnan, johon halusin työssäni kulkea. Työ kiinnosti minua, ja sain siellä paljon onnistumisen kokemuksia. Tunsin olevani hyvä työssäni.

Vuodenvaihteessa 2021–2022 aloimme vaimoni kanssa pohtia uudelleen perhehoitajaksi hakeutumista. Olimme juuri muuttaneet rivitalokaksiosta omakotitaloon joulukuussa 2021. Olimme elämäntilanteessa, jossa meillä oli tilaa lapsille sekä kotonamme että sydämissämme.

Sitten prosessi alkoikin edetä nopeasti. Kun vasta pohdimme asiaa, meihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin, olisiko aika kypsä sijaisvanhemmiksi ryhtymiselle. Vastauksemme oli myöntävä.

Ei työ, vaan elämäntapa

Tapasimme lapset ensimmäisen kerran keväällä 2022, ja kesällä he muuttivat meille. Vaikka asiat tapahtuivat nopeasti, siirtymä tuntui luonnolliselta. Moni asia loksahti yhtä aikaa kohdalleen.

Totta kai lasten tulo jännitti, vaikka minulla onkin lähihoitajan koulutus ja kokemusta lastensuojelutyöstä. On kuitenkin aivan eri asia tehdä työtä laitoksessa kuin elää yhteistä arkea omassa kodissa.

Asiat lutviutuivat nopeasti, ja jännitys katosi yhteisen arjen alkaessa.

En ajattele perhehoitajuutta työnä, vaan elämäntapana. Tämä on meidän elämäämme – aika tavallista lapsiperheen arkea, vaikka historiamme on erilainen kuin joillakin muilla perheillä.

Arkiaamuisin herään yhtä aikaa koululaistemme kanssa ja varmistan, että aamutoimet sujuvat ja että he lähtevät ajoissa kouluun. Kun lapset palaavat koulusta, ensimmäisenä tehdään läksyt, ja me aikuiset autamme tarvittaessa.

Koulun lisäksi lapsilla on omat velvollisuutensa myös kotitöissä. Meillä kaikki osallistuvat esimerkiksi viikkosiivoukseen.

Yhteinen huumori ja keskustelut voimavaroina

Parasta arjessamme on se, että lapset ovat kotiutuneet meille ja tulleet osaksi perhettämme. Me ajattelemme nimenomaan olevamme perhe, ja meillä on perheessämme ihanat lapset, joita saamme kasvattaa.

Mukavaan yhteiseen arkeemme kuuluvat esimerkiksi lautapelilauantait, jolloin jokainen saa vuorollaan valita pelattavan pelin. Perheeseemme on myös kehittynyt oma huumori, joka on tärkeä kantava voima. On kiva tehdä yhteisiä juttuja, ja tuntuu hyvältä nähdä se ilo, joka lapsista huokuu.

Tuntuu myös hyvältä tietää, että tukemme lapsille on tärkeää – että voimme ja saamme tarjota heille turvallisen, rakastavan perheen.

Totta kai meillä on ollut haastaviakin tilanteita, mutta niistä on aina selvitty ja selvitään. Kaikesta pystytään keskustelemaan. Olemme opettaneet lapsille alusta pitäen, että hankalia asioita ei jätetä, vaan ne käydään keskustelemalla läpi, ja sillä lailla tilanteet ratkeavat.

”Bioperhe” tulee lasten mukana

Yhteiset reissumme suuntautuvat usein Pohjois-Suomeen, jossa asuu sekä vaimoni perhettä että minun sukulaisiani. Lapset ovat uineet luontevasti mukaan meidän molempien sukuihin ja saaneet itselleen ekstrasukulaisia.

Lapsilla on luonnollisestikin myös biologiset sukulaisensa, ”bioperheensä”. Sijaisvanhemmuuteen kuuluu sen ymmärtäminen, että bioperhe tulee lasten mukana osaksi elämää.

Jotkut bioperheet ovat avoimempia kuin toiset, mutta me perhehoitajina työskentelemme aina heitä kohti. Ajatus on minulle täysin luonteva, sillä totuin siihen jo lastensuojelun yksikössä. Silti on luonnollista myös, että tähän liittyy monenlaisia tunteita. Näitä joskus kipeitäkin tunteita voimme onneksi käsitellä työnohjauksessa.

Meillä oli perhehoitajuuden alussa tiivis mentorointisuhde, minkä jälkeen olemme käyneet työnohjauksessa kerran kuussa. Siellä voimme puhua kaikesta mahdollisesta ammattilaisen kanssa. Lisäksi voimme ottaa myös työnohjausten välissä yhteyttä tukihenkilöihimme erittäin matalalla kynnyksellä, olipa kysymyksemme miten pieni tahansa.

Meillä on ollut alusta saakka sama tukijoukko, joka säilyi myös, kun lastensuojelutoiminta siirtyi Attendolta Validialle. Jos mitta-asteikko on 1–10, he saavat arvosanan 11. Vähintään.

Vertaistukiryhmän vetäjäksi

Syksyllä 2024 aloin miettiä, että voisin mielelläni ottaa jotain lisähommaa perheemme arjen pyörittämisen oheen. Ja jälleen juuri sopivaan aikaan sain yhteydenoton perhehoidon ohjaajilta: haluaisinko lähteä perhehoitajiaisien vertaistukiryhmän vetäjän aisapariksi?

Hyppäsin mielelläni matkaan, ja siinä hommassa jatkan edelleen Validialla. Se auttaa jaksamaan arjessa, että voin antaa panokseni myös kodin ulkopuolella. Minulla on tässä vaiheessa aamupäivisin hyvin aikaa, kun lapset ovat koulussa.

Perhehoitajaksi ryhtymistä pohtiville sanoisin, että suosittelen ehdottomasti mukaan hakeutumista. Tätä työtä voi tehdä monella tavalla, ja jokainen perhehoitaja, lapsi ja bioperhe on erilainen. Kaikki löytävät omat tapansa toimia, ja tukea on aina saatavilla.

Jos perhe on valmis avaamaan sydämensä ja kotinsa turvallista ympäristöä tarvitsevalle lapselle, tuulta purjeisiin vain!

Joonas Lehtola

perhehoitaja, Haukipudas

Sijaisvanhemmuus ja perhehoito

Tukea perhehoitajille ja tulevat valmennukset

Tukiperhetoiminta